sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Kauden päätös 2014

Syksy. Pohjoisen luonto herää värien maailmaan, tulee ruska. Ja tulee yöpakkaset ja syysmyrskyt. Kun kelit viilenee ja sateet lisääntyy, vähenee into ajella maantien laitaa kuuman kesän jälkeen. Kestihän sitä iloa nyt melkein 6 kuukautta, kun 7.4 kävin korkkaamassa uuden maantiepyörän kevyellä penkin säätölenkillä. Nyt vajaan 7000km valkosen viivan seuraamisen jälkeen voinee todeta että riittää sitä lajia. Olenkin jo muutenkin syyskuun aikana siirtynyt enemmän mettän puolelle ajeleen.




Ruskan ollessa parhaillaan, sain sponsorin tukemana autoilla Lapissa. Ja sitä myöten sattui järjestymään crossi-lenkki Merilapin seutuville. Löyty uusia ennen ajamattomia pätkiä, vaikka jonku vuoden olen alueella (Kemissä) viettänytkin. Aavasaksan ruskaretki saa taas odottaa seuraavaan syksyyn, jospa silloin jalat kantaisi huipulle asti.

Syyskuun alkupuolella merkkasin Randonneurs Finland:n kalenteriin Oulun pitkien maantiematkojen päätöslenkin 27.9. Jälkikäteen mietittynä, voiko isompaa virhettä tehdä ajankohta huomioiden. Lenkkipäivälle ei luvattu räntä/vesisadetta ja muutama ilmottautuminenkin tuli, niin ei auttanut jaloista huolimatta muutakuin mennä lähtöpaikalle ihmettelemään.
Ja paikallehan ilmaantui lisäkseni 4 muuta kova kuntoista karjua, joten lähdettiin rohkeasti sotkemaan kohti ensinmäistä taukopaikkaa, Ylikiimingin Seo:a. Ensinmäisen kympin jälkeen pääsi jo toteamaan että tuskaa tulee riittämään. Alakyläntieltä kun käännyttiin kohti Ylikiiminkiä, vauhdin pysyessä reilussa 30kmhssa vielä leppoisassa sivu/vastatuulessa, tiesi tarkalleen ettei ole oman kuntoryhmän porukassa. Jalat hyyty Ylikiimingin mäissä ja päästin muut karkaamaan munkkikahveille. Jotka muuten maistu hyviltä ja suklaapatukkakin oli petollisen hyvä. Joten aikasemmista aatoksista huolimatta jatkoin matkaa kohti Juustolaa.


Juustolaan saavuttiin reissulle ikävän harvinaisen myötätuulen avittamana ennen klo 12:sta, puolisen tuntia ennen arpomaani ajankohtaa. Tarjolla oli tällä kertaa lohikeittoa. Maittavaa kyllä, mutta joko lähdön jälkeinen 3km tempo 20-tien (kuusamontie) laitaa tai jokin muu sai ruuan pysymään mahassa koskemattomana. Eli ei energiaa käytettäväksi viimeiselle ei niin keveälle 100km:lle. Ei menny loppumatkasta mikään kiinteä alas, ei edes se hätäpäissään nielastu energiageeli auttanut matkanteossa. Hengissä kuitenkin pääsi Yli-Iihin Kaisun kahvilalle, asiakkaita tuntui riittävä sen verta ettei 5 pyöräilijää aiheuttanut kummempaa asiakaspiikkiä. Hyvä juttu, toivottavasti paikka pysyy auki tulevinakin kesinä, tätä on Yli-Iin lenkki kaivannutkin.

Tauolla ei uponnut mikään kiinteä, mahaa painoi lohisoppa edelleen. Matkaa oli kuitenkin jatkettava, vaikka sateen uhka kasvoi koko ajan. Ja ennen siirtymistä Iijoen eteläpuolelle tuuli nousikin järkyttävällä voimalla. Letkan keulalla ollessa sykkeet nousi n. 90% maksimista vaikka käytännössä paikallaan oltiin; vauhtia n.20kmh! Siinnä vaiheessa pääsi sarkastisen epätoivoinen naurahdus; tänne sitä sitten kuollaan. Kovaa ja suoraa vasta tuulta oli odotettavissa Iihin asti, n. 35km, vaikka koitettiin mutkitella maalismaantiellä. Onneksi oli porukassa neljä kuskia paremmilla jaloilla, niin vetivät yhden jalattoman ensin Iin ja sieltä viellä wanhan Oulun lähiöihin. Kiitos teille neljälle! tuskaa olisi ollut yksin matkaa taittaa.

Kotio kun pääsin, olin valamis myymään pyörät ja muut varusteet halvalla. Harmikseni (tai onnekseni?) ei paikalla ollut ostajia. Keväällä isommalla porukalla (12 kuskia) meni reitillä 9 tuntia, nyt 4 vetomiehellä ja minulla 9,5h. Tauot tapahtui kyllä tehokkaammin, mutta sai siinnä kyllä matkallakin sykkiä nyt eri malliin. Njoo, tuuli muuten aikasta paljo kovempaakin.

Vaikka illasta hiaman ns. ketutti koko touhu, niin aamulla oltiin taas, missäpä muualla sunnuntai aamusta kuin, pyörän päällä.




Oli vaan tuulesta huolimatta kovin helpompaa ajaa 20 selän takana Iihin kahville ja takas. Etenkin kun maalissa odoteli makkaratulet, sauna ja palauttavat juomat. Sen verta vaan repes että palauttavia joutu viellä nauttiin torirannassakin, kun kelit sattui kohdilleen.

Se olisi kuitenkin nyt siinnä; maantiekausi 2014. Spessun mittariin pääsi kertymään 6800km. Alkaa muuten hieman tuntumaan jaloissa. Päälle sitten crossi-lenkit ja arkiajot. Niistäpä sitten kertyykin tälle vuodelle 10 500km. Saako jo alkaa juomaan palautusjuomia?

Tietty jos viellä ensi viikonloppuna saisi käytyä pikkulenkillä, olisi maantiekausi puolen vuoden mittainen; hyvin näille leveysasteille. Mutmut, kroppa kaipaisisi ilmeisesti lepoa ja olisi kaksi päätöslenkkiä ajettuna. Voisi ehkä ottaa ja pessä/huoltaa spessu ja nostaa olkkarin seinälle ootteleen uutta kautta. Ja olisihan noita sorateitäkin ajettavana ennen talven tuloa; Utajärven riippusilta pitää käydä kahtastamassa ja Iijoen patojen rakennus/huoltotiet kiinnostavat muuten vaan.

Harmi vaan kun pitäs löytää kuntoa em. lenkeille. Koittais tässä vähänkään leppäillä, edes arkipäivät, ennen uusia matkoja.

Blogi kuitenkin taitaa jäädä tauolle. Alkaa samat taukopaikkojen lautaset pyöriin kuvissa. Ja varmaan jo kaikki pikipintaiset tiet esitelty täälläkin moneen kertaan. Entiä saattaa jutut loppua kesken.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Sorasyöte 2014

Alkaa tää mun kirjoittelu toistaan itseään. Kävin ajelemassa Sorasyöte-tapahtuman kuten viime syksynäkin. Nyt vain oli 60km sijasta 70km tuskaa, kun järjestäjät olivat lisänneet 10km ketunlenkin reitille.

Viime sysksystä "viisastuneena" en lämmittelyksi ajanut 200km lenkkiä, vai 85km ja nekin tasaisilla Tyrnävän seuduilla. Tuskaa se kuitenkin oli nyttenkin. Jo ennen Iso-Syötteen nousua mietin oikasemista lähtöpisteeseen. Muttakun ajaa autolla Syötteelle ja takasinkin viellä, niin pitäähän sitä "nauttia" koko rahan edestä.
 Tästä se alkaa, Pikku-Syötteen huipulta, jonne jotku hullut hiihtää sulan maan aikaan. Ei sen tarvi olla iso vika, kun vika on korvien välissä. Sää oli tuulisempi kuin edellisinä vuosina, joten lisäsin irtokamppeitten lisäksi tuuliliivin ja silkkihanskat. Tuuliliivi oli ok, mutta silkkihanskat aiheuttivat liukkaudellaan ylimääräistä sydämmentykytystä ensinmäisissä polkulaskuissa. Siirtyivät samantien Iso-Syötteen nousun alussa takataskuun, vaikkeivat siellä lämmittäneetkään laskuissa kylmettyviä sormia. Onneksi reitillä riitti nousuja, niin lämmintä verta riitti sormenpäihinkin.


 Kovempi vauhtiset jättivät jo ensinmäisellä sorapätkällä. Isolle-Syötteelle asti ajoin 40km lenkkiä ajavan seurassa, sen jälkeen sai nauttia omasta seurasta kun 60/70km reitti käväsee kevyen mutkan huipulla.
 Tää nousuhan on jo tälle kesälle kertaalleen noustu maantiepyörälläkin, niin pitäähän sitä cc:lläkin päästä ylös asti vaikkei Oulussa vähemmän tarvittava 28-piikkinen takaratas suostunut pysymään paikallaan. Onneksi edessä on pienempänä rattaana 29-piikkinen (laitettuna kärryn vetämistä ja talviajoja varten) niin huipulle pääsi täällä ja muuallakin ajamalla; hitaasti mutta hartaasti.

 Huipulta pääsi vähän helpommalla alas. Mitä nyt jarrupalat taas kului, mutta onneksi ei vanne kuumennut. Levyjarruthan tietty auttais, ja kun poltteliskin niin lompsa ei tykkää. Olishan ne hyvät talvellakin, arkipyörässä, olishan?







Pakko myöntää, rikoin nopeusrajoituksia alamäissä :( Onneksi ei ollut polliisia paikalla tutkan kanssa. Kameroitahan ei näillä teillä ole kuin taskussa.









Tuleehan se maali kun vaan jaksaa pyörittää. Maaliin nousin "luutapyörän" kanssa, kun mulla minnekkään kiire ole. Hyvin oli reittimerkattu ja järjestelyt toimi muutenkin hyvin. Osallistujat vaan puuttuu. Parikymmentä taisi startata reitille. Mihinkähän kaikki paikallisiin CC-kisoihinkin (56kpl) osallistuneet olivat menneet kun ei järjestetty tapahtuma kelepaa. Ei Oulun seudun soratiet ole näitten verosia. No, toivottavasti tämä ei kuole tähän (kuten Kuusamo GT:lle taisi käydä. No itteäkin saan syyttää kun en maaliskuussa osallistunut huonoja kelejä ja lyhyttä matkaa syyttäen), vaan järjestetään uudelleenkin ensi syksynä.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Gravel grinding

Soratiet, nuo vähemmän ajetut reitit. Kun alkaa näin loppukesästä kyllästyttämään maantienlaidan polkeminen, voi varustaa pyörän leveemmillä nappulakumilla ja lähtä eksyilemään pelto- ja metsäteille. Ja miksei välillä hieman pienemmillekkin poluille vaikka mitään maastopyörää olekkaan.

Ja sorateitähän riittää täälläkin Oulun seudulla tähän muotiharrastukseen eli Gravel Grindingiin. Ei kelepaa kuvaava suomalainen sana kuin soratiepyöräily. Samapa se miksi sitä kutsuu kunhan ajelee.

Jäsen "Korhonen" sävelsi syyskauden alottaijaisiksi 200km brevetin sorapäälysteisille teille. Ja pitihän moiseen osallistua, kun reitti vei uusille teille.

Oulussa on muuten muitakin Shellejä kuin Haapalehdon laitos. Tuntui kyllä kuin vieraissa olisi kun kurvasi Pateniemen shellin pihaan. Paikalle ajoin varmana ettei paikalla olekkaan muita kuin Korhonen joka ei aja. Tekosyynä käytti kipsattua kättä. Siinnä sittenkun ikkunan läpi näin tutut jengitunnukset niin joutu toteamaan että sitä ajellaan sittenkin. Värien kantaja oli vaan pienoinen yllätys, kun Kuopion vahvistus, Stan, tuli ajeleen tänne tasamaalle. Siinnä sitten tankatessa, munkkia ei bensaa/diisseliä, tuli paikalle 3 muutakin hieman vinksahtanutta. Saatiin sitä sitten pieni muotoinen letka aikaseksi tällekkin ajolle.
Suomen luonto alkaa näin syksystä ruokkimaan nälkäistä pyöräilijää.


Ensinmäinen varsinainen taukopaikka oli Koittelinkosken tunnelmatupa. Paikalle saavuttiin muutama minuutti liian aikasten, pullat oli viellä uunnissa. Matka paikalle oli muuten normicrossi meininkiä viellä tutuilla soratie/polkupätkillä. Ainoan ohjelmanumeron järjesti Stani tiputtamalla eturenkaan Koittelin sillan lautojen väliin ja esittämällä OTB:n eli voltti tangon yli. Onneksi ei pahemmin käynnyt, vaan pääsi jatkamaan matkaa.
 Koittelista lähettiin ylittämään Sankivaaraa. Sen verta välillä vauhdikasta ja välillä hidasta menoa että jäi kuvat vähiin.
Tie Murtoon on ollut aikasemmin puuduttavan pitkä. Kiitos ainaisesta vastatuulesta kun olen yksin ajellut. Nyt letkassa meni huomaamatta.
Over the hills? and far away. Mäkien yli ja kauaksi pois. No mäkiä ei ollut mutta kauaksi mentiin näiltä Tyrnävän pelloilta.
Välillä saatiin ajaa vasta lanattua tietä. Oli aika isoa murikkaa löytänyt tien maan pinnalle.
 Matkan varrella saatiin katsella maajusseja töissään.

Temmeksen suunnastakin löytyy mäen yritystä. Etenkin kun ajat kamera toisessa kädessä niin vaatii vääntöä lisää jaloista.
Väliaikainen pystybaari Temmeksen Salella. Hieman evästä pitkähkön etapin päälle. Sen verta nautittiin ettei Paavolan grillille pysähdyttykkään.
 Ruuhkaa Temmeksen tapaan. Ei tule vastaan pikkuautoja vaan kunnon leikkuupuimuri. Kiitokset kuskille että väisti turhan polkijoita mahdollisimman sivuun. Päästiin asfalttia pitkin ohi.
 Muuten matka Paavolaan olikin tuttua aikasemmilta reissuilta. Paavolasta kurvattiin uudelle riippusillalle Siikajokea ylittämään.

 Muuten matka Paavolaan olikin tuttua aikasemmilta reissuilta. Paavolasta kurvattiin uudelle riippusillalle Siikajokea ylittämään. Kun vaihtoehtona oli 86-tie niin parempi näin. Keväisen vinkin mukainen remontti oli vaan toteutettu. 86 oli sen vajaan kilometrin verran uudella asfaltilla ja levennettykkin. Ensikesänä onkin hyvä painattaa sitä pitkin Pohjanmaan lakeuksille ja ehkä pidemmällekkin.
Tälläkin reissulla saatiin mallisuoritus renkaanvaihdosta. Tuttuun tapaan yksi vaihto ja muut lusmuili ja neuvo ympärillä.
 Siinnä vaihdon aikana alkoi kuulumaan epämääräistä melua. Ääntä kuului muttei mitään näkynyt kuin pitkän ajan päästä. Brittein lahja maailmalle, kolmirenkainen 2-tahti ajoneuvo tuli hitaasti ja hartaasti muttei niin hiljaa tai hajuttomasti takaa ohi.





Paavolasta ajeltiin pikkuteitä pitkin Revonlahdelle. Olen aina pitänyt reitille osunutta Ruukin kylää pikkupaikkana, yhden huoltoaseman paikkana. Mutta siellähän oli ainaskin 3 kauppaa ja yksi ravinteli. Siis ainaskin tuhannen asukasta siinnä yhteisössä.

Kuitenkin, kun Paavolan grilli ohitettiin, niin alkoi maha kurnimaan matkalla. Vain sen 10km ennen Revonlahden Nestettä missä pysähdyttiin kunnon aterialle. Tosin pekoniateriaa ei tainnut kukaan ottaa. Siwankin taisin hoksata reitin varrelta, viimeksi taisi hukkua lumisateeseen.


 Maittavan aterian päälle on hyvä lähteä ajamaan 10-tempoa 8-tien pientareelle. No ei ole ainaskaan hyvä idea ajomukavuuden kannalta. Tärinäurat koko matkan ja liikennettäkin jonkin verran. Mutta onneksi jo 8km jälkeen tuli käännös peltoteille joilla ei ollut pahemmin liikennettä eikä mutkiakaan. parin kympin matkalla oli vain 2 90° risteystä ja neljä jotain loivempaa mutkaa. Ja maisemathan oli kuvien mukaisia peltomaisemia.

Auringon alkaessa jo laskemaan, saavuttiin Lumijoen keskustaan siinnä klo 20 aikoihin. Yllättävän kova ruuhka oli paikallisessa Salessa, mistäköhän johtuisi? Kuitenkin matkalla hokasin että pihlajat alkaa oleen täynnä marjoja enkä ole viellä semmosesta kuvaa ottanut, joten yllä yksi semmoinen. Kaveriksi sitten Lumijoen kunnantalon funktionalista arkkitehtuuria; kantti kertaa kantti on talo., vaikka lisäsiiven siihen rakentaisi.



Lumijoelta jatkettiin yhden kymmenen mutkan jälkeen mehtätielle. On tuo reitin näyttävä elektroninen vehje ihan ykköslaite näillä pikkutie lenkeillä. Vaikka siittä huolimatta ajeltiin parikertaa harhaan kun ei niin tarkaan sitä tuijjoteltu.

Lumijoen mehtätie vaan osottautui enskaspooriksi. Reitille ei olisi ollut mitään asiaan cyclocrossilla jossa on vain 35mm levyinen rengas. Ainoastaan maasturinleveyksisisen renkaan omanut nojakki pääsi kohtuudella ajamalla eteenpäin muitten tunkkaamalla pyörää eteenpäin. Kilometri jaksettiin tätä ja vaihdettiin hieman mukavammille reitille.





Lumijoen vai olisivatko sittenkin Limingan spooreista kun päästiin eroon, päästiin naattimaan auringonlaskusta. Ai ku se on aina niin nätti. Vaikka kelloa katsoin reitille Limingassa ja välillä, niin en vauhtia lisännyt. Vasta klo 21:05 oltiin Oulunsalon Shellillä, näitähän oikeasti riittää täällä. Eli ei 3. luokan palautusjuomia tälle reissulle. Lumijoella/Limingassa tiesin viellä että Letontie ei ehkä ole se paras tie kuljettaa palautusjuomia takalaukussa. Tie oli kuitenkin yllättävän tasaisessa kunnossa.



Oulunsalosta ajeltiin, hieman ajovaloja vauhdissa säädellen, Limingantullin mäkkärille hakemaan loppuleimaa. Sattui olemaan ensinmäinen paikka mistä sai jotain ruuan tapaista leiman lisäksi. Se on kumma miten 1 km aikana voi tulla kauhea nälkä, kevyesti meni alas pirtelö, purilainen ja cokis. No ok, mäkkärin kokoisia.

Eikä siinnä ennen leimanhakua ilmeisesti oltu ihan järjissään. Joku laski että olisi mennyt 11h matkaan, minkä sitten vaan merkkasin korttiin. Ruuan jälkeen kun muitten lähdettyä kotio, pirtelöä viellä ryystätessä, laskeskelin että 12h matkassa meni. Ihan siis normiaika, vaikka muut lähtiessä lupaili kuskeille että alta 11h oltaisiin takasin Oulussa.

Ja kun tota jälkeä kattelee näin jälkikäteen, niin yllättävän mäkinen se on näille seuduille. Mutta niihän se on, parhaat mäet on täällä sorapintaisilla reiteillä. Nyt oli onneksi parempi reitin suunnittelija, ei ollut viimeisenä etappina Vaalantie.

Ja kun sita joutui nauttimaan 1. luokan palautusjuomia lenkin päälle, oli sitä aamusta 08-lenkillä peesailemassa, kävästiin Iissä kahvilla. Meinasi hiukoa taukopaikalla, normi munkkikahvin lisäksi meni täytetty sämpylä ja suklaapatukka ja matkan varrella pari suklaapatukkaa lisää.